USEIN KYSYTTYJÄ KYSYMYKSIÄ

 

HEI KOULULAISET JA OPISKELIJAT – ja muutkin

Ohessa vastauksia kysymyksiin, joita saan sähköpostitse tämän tästä. Ystävällisesti huomautan, että kirjailijan ei tarvitse tehdä koululaisten esitelmiä – kyllä esitelmät on kirjoitettava jokaisen ihan itse. Melko moni on minulle suutahtanut, kun en pika pikaa vastaa kysymyksiin, jotka selviäisivät käymällä kirjastossa. (Esimerkiksi se että kysyy kirjan juonen perään, kielii siitä ettei kyseistä kirjaa ole tullut luetuksi. Muuten sen kyllä tietäisi!) Yleensä nämä meilit tulevat iltakymmeneltä, ja aamuksi pitäisi olla 25 vastausta valmiina. Ja siihen juoniselostukset, omaelämäkerta, lempiväri ja -ruoka päälle.   

Keskusteltuani satojen opettajien kanssa vakuutan, ettei esitelmien teossa tarvitse sähköpostittelua kirjailijan kanssa. Ja asia pätee kaikissa maamme peruskouluissa, yli 550 keikkaa tehneenä tiedän kouluasiasta aika paljon. Tilanne ei tule muuttumaan: esitelmän joutuu jokainen puurtamaan ihan itse. 

 

MISTÄ AIHEET TULEVAT?

Jos tämän asian tietäisi varmuudella, saisi Nobelin palkinnon aivan leikiten. Saisi sen lisäksi paljon muuta. Mutta: jokainen kirjoittaja on yksilö, eikä yhdenmukaista vastausta voi olla. Joku kuulee jutun junassa, toinen näkee mielenkiintoisia unia. Yli 30 kirjan ja paljon muita tekstejä tehneenä voin omalta kohdaltani todeta, että aiheet voivat singahtaa milloin mistäkin. Keltään ei ole tarvinnut vielä varastaa hänen elämäänsä, eli mielikuvituksella olen pärjännyt.

 

VOIKO KIRJAILIJAKSI KOULUTTAUTUA?

Ei samalla tavalla kuin mitä vaikka sairaanhoitajaksi tai opettajaksi: että saa tutkintopaperit käteen ja voi lähteä hakemaan töitä. Moni kirjailijaksi päätynyt on päätynyt kirjailijaksi sattumalta, kokeiltuaan monia muita tai ainakin yhtä ammattia. Mitään koulua ei ole, mutta monenmoisia kursseja on toki olemassa eikä niistä varmaan ole mitään haittaa. Kaikki eivät halua kurssittautua eivätkä tarvitse ohjausta. Mutta kustannustaloissa ei ole aikaa sekaviin puolivalmisteisiin, joten pätevä ateljeekriitikko on monelle tarpeellinen. Kehotan aina kaikkia kirjailijaksi haluavia lukemaan enemmän kuin kirjoittamaan, sillä ilman tyylioppia ja tradition ymmärystä ei oma ääni löydy. On esikoiskirjailijoita joiden kirjoituksista huomaa, että he ovat lukeneet todella vähän, usein nämä lukemattomat tyypit ovat omakustannepuolella. Tekstistä näkee kyllä oitis, mitä on luettu vai onko mitään. Sitä ei aloitteleva kirjoittaja aina tajua.

 

ONKO KIRJAILIJAN OLTAVA NUORI KUN HÄN ALOITTAA?

Kirjailijoiden keskuudessa on vähän lapsineroja. Kun elämänkokemusta karttuu, tulee luonnollisesti enemmän sanottavaa. Monet esikoiskirjan tekijät ovat kuusikymppisiä, jopa seitsemänkymppisiä ja ylikin.

 

MILLAISISTA KIRJOISTA PIDÄT, MITÄ LUET?

Luen kaikkea aivan laidasta laitaan. Pidän kielestä, joka on raikasta, rehevää, yllättävää, myllertävää, pidän myös satiirista ja huumorista. Kirjoja tulee vuoden mittaan luetuksi aika läjä. Läjässä on aina esimerkiksi muistelmia, runoja, varaosaluetteloita, näytelmiä, tietokirjoja, laatuviihdettä, lyhytproosaa, romaaneja ja kuvakirjoja. Ainoa lajityyppi mitä en jaksa lukea, on imelä romanttinen hömppä, siis nuhjaantuneilla kielikuvilla ladattu harlekiiniproosa. Varmaan sellaista joku tarvitsee, mutta minä en. Hyvin tehty, mikä tahansa lajityyppi nappaa mukaansa.

 

MIKÄ KIRJAILIJAN TYÖSSÄ ON MUKAVINTA?

Se, että saa olla melkein aina kotona. Jo postilaatikolla alan tuntea viiltävää koti-ikävää tai oikeastaan se on puutarhaikävä. Kirjoitan makuuasennossa kone vatsan päällä, tämä työasento on vakiintunut 1990-luvulla. Taidan siis pohjimmiltani olla niin laiska, että sen vuoksi olen kirjailija. En kehtaisi millään lähteä aamulla kotoa mihinkään. Kotona teen kyllä sitten välillä pitkiä työpäiviä, en suosittele muille omaa työtahtiani. En saa yksinkertaisesti leikattua innostustani poikki, se on ihanaa mutta toisinaan pelottavaa. Innostus omistaa tekijänsä täydellisesti tai sen vähän, mitä tekijällä sattuu olemaan. Muille ei jää mitään. Se on parasta, se on viiltävintä. Vapauttavaa.

 

MITÄ HARRASTAT?

Hiihtoa ja käsitöitä, yli 40 vuotta molempia. Puutarhatöistä on tullut minulle toinen ammatti – vaikka ovat harrastuksia myös.

 

MITEN PALJON KILTIN YÖN LAHJAT -ROMAANI PERUSTUU TODELLISUUTEEN?

Kaikki siinä on keksittyä, kirjan henkilöiden nimet on napattu vuoden 1997 puhelinluettelosta. (Semmoisia painotuotteita joskus oli jokaisessa kodissa.) Kirja alkoi kehkeytyä niin, että kävin ensimmäisen (ja toistaiseksi viimeisen) kerran Itäkeskuksessa. Näin siellä lapsia, oli perjantai ja ihmettelin mitä ne siellä tekivät ilman aikuisia. Halusin kirjoittaa kirjan, joka ei vakavasta aiheesta huolimatta ahdista lukijaa. Mukana on kolme kertojaa ja kolme erilaista kieltä, ihmiset kun eivät puhu samalla kielellä, eivät varsinkaan 6-vuotiaat ja 40-vuotiaat. Kirja on julkaistu jo vuonna 1998, mutta edelleen siitä tulee palautetta. Saattaa olla hyväkin kirja, en ole sitä lukenut, tunnustan kyllä sen kirjoittaneeni! Kirjasta on tehty elokuvasovitus, jonka käsikirjoitti Antti Karumo. Mari Rantasila sen ohjasi ja teki homman hyvin. 

 

MIKÄ ON PARAS KIRJASI?

En tiedä, kun en niitä ole ehtinyt pahemmin punnita Jos kirjaa luetaan edelleen, niin hyvä. Kiltin yön lahjoja luetaan (ja lainataan) edelleen paljon, sen teema ei ole vanhentunut. Ja kirjailija ei osaa kirjojaan (eikä hänen pidäkään) arvottaa, sen tekevät muut: lukijat ja aika. Kirjaiija tekee aina kirjan kerrallaan, muut näkevät sen osana tuotantoa. Kirjailija saattaa nähdä sen saman kirjan vain leipäsiivuna, ei se sen juhlavampaa ammattilaiselle enää ole.  

 

ONKO YKSITYISELÄMÄSI JÄNNITTÄVÄÄ? 

Jospa tietäisitte. Poukkoilen skandaalista toiseen, mutta yritän pitää matalaa profiilia. Mieheni ja lapseni olen pitänyt piilossa, vaikka osa heistä on ilmeisesti karannut! Karannut olen itsekin: jo kolmivuotiaana häivyin mustikkaan, ja siitä hyvästä minua naarattiin puoli päivää. Sain mukin kuitenkin melko täyteen ja se oli sitten ensimmäinen kerta. Liikun paljon, siis jos en kirjoita tai hoida puutarhaa. Ajoin kerran 1500 kilometriä, mikä ei ole matka eikä mikään, mutta peräkontissa oli kuollut puuma. (Tämä ei ole metafora. Ja työskentelen osan vuodesta Kanadassa.) Älkää kysykö miksi. Aikuisena olen ollut useamman kerran ambulanssissa ja herännyt piuhoista, eikä se ole ollut minun syytäni. (On sanottava, että näihin seikkailuihin ei liity päihteitä siitä yksinkertaisesta syystä, että en käytä niitä. Huonoa tuuria ja vähemmän riemukkaita kommelluksia on sattunut muuten vain.) Esimerkiksi mikä on se todennäköisyys, että joku on päättänyt tehdä itsarin ja luvannut hypätä ensimmäisen suurella valtatiellä kulkevan auton eteen? Ja että sinä olet sitten sen auton kuski, tai tässä tapauksessa minä. Vuonna 2013 kesken rauhallisen kevätpäivän tontilleni iski trombi ja vei ladon. Ei ole kovin todennäköistä sekään, että saa seurata tuollaista luonnonnäytelmää sadan metrin päästä - joutumatta itse mukaan. Otsassani lienee jokin aina tapahtuu -magneetti. No. En ole päässyt pitkästymään eivätkä kuulemma läheisetkään. Ei tänne voivottelemaan tultu!

 

OLETKO KOSKAAN VAPAALLA? 

Yritin kerran… kun päästivät. Totta puhuen kuulun siihen ihmisryhmään, joka lepää yhdestä työstä tehdessään toista. Minulle työ on lähes aina – kirjoittaminen tai puutarhan tekeminen ja saippuan säveltäminen – se nyt vain on luovaa, innostavaa ja kuplivaa ja jos olen innostunut, niin miksi pitäisi lopettaa? Keneltä se on pois, kun joku sauhuaa omiaan? Tällaista ei saisi kai sanoa, mutta en tunne kirjoittamisen tuskaa enkä ahdistusta. Jos sellainen tulee eteen, niin voin siirtyä lopullisesti puutarhapuuhiin. Tai kadota vetokaapin uumeniin. Ihmiset ovat erilaisia, mutta kauhea luomisen tuska kertoisi kohdallani vain täysin pieleen menneestä ammatinvalinnasta. Kyllä työuran pitää olla sellainen, että pitää työstään ja jaksaa sitä tehdä. Myös taiteilija saa rakastaa työtään, hampaat kireänä kirjoittaminen tuottaa yleensä vain ikävää luettavaa.

 

PELKÄÄTKÖ, ETTÄ LUOVUUS EHTYY?

Ei sitä kannata erikseen pelätä. Yhtä lailla voisi pelätä frontaalilohkon dementiaa tai kolaria. Kirjoitan työkseni ja ajattelen elääkseni, mutta se voi muuttua. Koska teen niin paljon muutakin kuin kirjoitustöitä, niin en jaksa surra. Kirjoittajalta voi myös loppua sanottava, mutta hän jatkaa mekaanisesti kuten ennenkin – mutta hällä väliä, yleensä tätä sanomisen loppumista ei kukaan edes huomaa. Luovimmillani ja energisimmilläni olen joka tapauksessa lapion varressa, konkretian parissa. Sen saman asenteen yritän siirtää kirjoittamiseen ja jos se onnistuu, niin hyvä. Lapiotyöläisyys kannattelee tekemisiäni. 

 

LUKEEKO JOKU TEKSTISI ENNEN KUIN NE PAINETAAN?

En luetuta juttujani muilla kuin kustannustalon väellä. On reilua, ettei tukehdusta lähipiiriään omilla teksteillään, ei julkaisemattomilla tai julkaistuilla. Saatan olla tässä asiassa itseriittoinen, mutta perhe- ja kotirauhan rikkominen omalla proosalla on tyhmintä, mitä tiedän. Tästä(kin) on vankat näytöt. 

 

MIKSI TEET NIIN ERILAISIA KIRJOITUSTÖITÄ?

Taidan olla levoton luonne. No, pidän vaihtelusta ja haluan oppia uusia asioita. En siis ole niitä, joilla on sama päähenkilö 20 kirjassa. Välillä on ollut mukava kirjoittaa satuja, välillä taas kuunnelmia tai pakinoita. Romaanin kimppuun käyn, kun jokin asia vaatii pitempää tekstiä. Ja puutarhajuttuja teen, koska innostun niistä asioista niin että meinaan kilahtaa. Toisinaan teen kolmen sanan aforismin ja lataan siihen kaikki, mitä kuvittelen osaavani. Kolmen sanan aforsimit – siinä on muuten haastetta. Kuusi sanaa kääntyy väistämättä jo lörpöttelyn puolelle.

 

MILLAISIA OHJEITA ANTAISIT NUORELLE KIRJAILIJALLE?

Lue enemmän ja monipuolisesti, älä jää yhden lajityypin vangiksi. Lue enemmän kuin kirjoitat, ainakin jossain vaiheessa se on välttämätöntä. Oma ääni voi löytyä ensin niin, että matkii muita. Ja kun ikää ja kokemusta karttuu, kehittyy oma tyyli. Mutta: oma tyyli ei tule taikaiskusta, vaan kovalla työllä. Moni kirjoittaja katsoo aivan liikaa televisiota, sen huomaa tekstistä. Synopsismainen ote tekstin tekemiseen kielii myös siitä, että kerronta ei kulje vielä samaa tahtia luettavan tarinan vaan pikemminkin elokuvan juoniselostuksen kanssa. Mitä laiskempi lukija on, sitä kapea-alaisemmin yleensä kirjoittaa. Asian huomaa myös sanavarastosta: se tuppaa olemaan niukanpuoleinen, jos ei kieltään ja tyyliään tietoisesti kehitä. 

 

AIOTKO JOSKUS KIRJOITTAA MUISTELMASI? JOS, NIIN MILLOIN?

Hee, olen siihen vielä liian nuori, mutta rapsakoita luonnoksia on. Toki ne kirjoitan, ja niistä tulee ennennäkemättömän riehakkaat ja raikulimaiset. En jakele kuonoon enkä turpaan, paitsi korkeintaan itselleni. Antaa lukijoiden himon yltyä. Täältä tärähtää. Tai sitten täällä tärähdetään, lopullisesti. 

 

TEET KUULEMMA SAIPPUAA, MIKSI IHMEESSÄ?

Kun on elänyt puoli vuosisataa, niin siihen mahtuu yhtä sun toista. Yksi on se, että olen saanut oppia kädentaitoja kaikilla vuosikymmenillä. Siitä lähtien kun opin pihtiotteen, olen tehnyt käsitöitä. Se että teen talvi-illoin saippuaa, liittyy Paul Austeriin. Sattumoisin olin kerran kuuntelemassa häntä (Lontoossa), mutta en ollut alttiilla tuulella vaan pitkästyin. Anteeksi vain, kaikki Auster-fanit. Toisinaan ammattilainen ei jaksa innostua ammatistaan, en usko että lääkärikään kulkee vapaa-aikanaan katsomassa ihmisten ihottumia. Joskus kuppi on täynnä. Ja minulla se oli. Melko harva asia on yhtä ikävystyttävää kuin se, että kuulee selostusta kirjailijaelämästä. Ei ole bussikuskielämää, ei lääkärielämääkään, on vain elämää. Sitä tukehtuu pullapalaan leipää etsiessään tai oppii nielemään, monenmoista on.

Joka tapauksessa kuppi oli täynnä. Lähdin vajuuttamaan sitä hortoilemalla pitkin kaupunkia. Päädyin kauniisti valaistuun kahvilaan porkkanakakulle ja kahville, kahvilassa huomasin pienen puodin ja siellä noin satavuotiaan täti-ihmisen. Hänellä oli virkistäviä juttuja, hän kehotti minua opettelemaan saippuan tekemistä koska hän on piakkoin lopettelemassa liki 85-vuotista urakkaansa. Mies pimeästä ei napannut, mutta täti valossa nappasi. Kun törmää energiaan, niin ei auta lähteä karkuun. Ja minä tosiaan törmäsin siihen. Innostukseen! Ja siitä se lähti.

Saippuan loihtiminen on sävellystyötä, jossa kemialla on suurin rooli. Kemia on juonikas ja pirunmoisen ovela tieteenala ja lievästi sanottuna haastavaa. Nyt tulee sitten saarnaosuus. Miksi ihmeessä tehdä saippuaa, joka on ehkä maailman halvimpia asioita? Euron palalla pärjää vuoden ja sitä rataa. Jos ihmiset tietäisivät millä luokattomalla tavaralla he itsensä pesevät, niin hekin alkaisivat tehdä saippuansa itse. Se ei ole kovin vaikeaa, jokainen muistaa kemian tunneilta lipeän kanssa pelaamiset ja vetokaapin huminat. Koska en pidä eineksistä missään muodossa enkä käytä niitä koskaan, niin saippuan tekeminen on vähän niin kuin velvollisuus ja johdonmukaista kaiken muun kanssa, mitä teen. Saippuan koostumuksen eli käytännössä rasvan/öljyjen määrän ja laadun voi itse päättää. Kaikessa on omat niksinsä. Teollisissa saippuoissa rasvojen ja öljyjen määrä ja niiden laatu halutaan pitää mahdollisimman alhaalla, sillä rasvat ja öljyt ovat kalliita ja kallistuvat kaiken aikaa. Teollisiin saippuoihin lisätään käsittämättömät määrät aineita, joita ei ihminen eikä luonto tarvitse, päinvastoin.

Käyttämäni rasvat ja öljyt ovat vain elintarvikelaatua, mikä on jonkun mielestä tuhlausta. No jaa. Ihmiskunnasta yksi osa käyttää fossiilisia polttoaineita autokisoissa, juo janoonsa toiselta puolelta maapalloa raahattua olutta alumiinitölkistä ja hankkii rakennekynnet tai ostaa romua nurkat täyteen. En pidä tätä harrastamaani ihon hyvinvointiin tähtäävää asiaa sen vuoksi kovin suurena tuhlauksena, en ajan enkä energian puolesta. On muuten hassua, että suurin osa "käsinhtehdyistä saippuoista" on silkkaa enkeli- tai leivosmuotitettua saippuamassaa, johon lisätään vähän väriä ja tuoksua, se ei siis mitenkään poikkea halpahallin einessaippuoista. Itse pelaan lipeän ja rasvojen kanssa kuten esiäitini, tässä oli vain pieni katkos. Nyt noin tuhannen erän jälkeen alkaa puuhasta jo tajuta jotakin.

Olen kehitellyt kaikki reseptit itse. Kirjailija tarvitsee harrastuksia, ja nämä askareet ovat EU:n kosmetiikkaviraston siunaamia. (Olen rekisteröity valmistaja.) Ilman harrastuksia sitä olisi heti hölmöilemässä tai mikä pahinta, alkaisi ottaa itsensä ja kirjansa turhan vakavasti. Ja alkaa sen pönötyksen, jota on nähty aivan tarpeeksi. Kuolen nauruun ajatellesani sitä.

 

MITEN SUHTAUDUT KUSTANNUSALAN MUUTOKSIIN?

Ala on ollut johdonmukaisen sekavassa tilassa jo pitkään. Väkeä on poistunut alalta suuret määrät tai siis pantu poistumaan. En ole missään vaiheessa leimautunut yhteenkään virkailijaan enkä ollut vain yhden talon kirjailija, joten en ole tippunut kovin korkealta siinä mielessä kun WSOY myytiin pois. Olo oli lähinnä surullinen siksi, että äärettömän pätevää ja sitounutta sakkia hosuttiin ekonomien ja jakkupukunukkien toimesta kadulle. Ne tyypit joiden kanssa siellä töitä tein, olivat huippuosaajia ja ovat edelleen. Meno ei ole voinut olla vaikuttamatta kirjailijakuntaan.

Minulla on kaksi julkaisematonta romaanin raatoa, siihen ensimmäiseen (Yhtä myssyä) katosi luottamus samaa tahtia kun WSOY mureni käsiin. Minä printtaan siitä joskus pari versiota ja toimitan toisen niistä Haanpäälle, toisen kaivan puutarhaan jonnekin sinivaleunikoiden lähettyville. Luojan kiitos tuota kirjaa tehdessäni tein kaiken aikaa jumalattoman isoa puutarhaani, joka on kaikkien hengentuotteiteni osalta paras loppusijoituspaikka ja antaa kaikkina vuodenaikoina järkevää tekemistä. Lampaanpaskan, olkien ja oksasilpun seassa asioiden – myös kirjojen – todellinen arvo kirkastuu tekijälleen. Hajavalo-kirjaa olen hakkaillut, siihen on pitänyt ottaa mukaan kemiaa enemmän kuin arvelinkaan. Fysiikkaa myös, ja myös laulua ja historiaa. 

Puhdistavaa ja räjäyttävää meno on ollut, myös kirjoittamisen lohkolla. Sangen vapautuneessa mielentilassa olen saanut keitellä kokoon keitosta. Luottamusta ei palauteta hankkimalla posliinikuoret hammasteknikolta. Luottamukseen tarvitaan jotain aivan muuta, siitä kun ei alun alkaenkaan pitäisi ottaa mitään pois. Likapyykkiä ei ole kellään vielä aikaa eikä halua pestä, mutta siltä vaikuttaa että suttu on lykätty suoraan kuivausrumpuun. Tahto suomalaisen kulttuurin puolesta kuitenkin elää, ja jokainen toivoo että kirjallisuus tässä sotkussa kuitenkin voittaisi eniten. Siihen on vain juuri nyt monessa talossa aika vaikea uskoa.

Kustantamoja ja kirjapainoja tulee katoamaan vielä, hiljainen kituutuskuolema ei aina ylitä uutiskynnystä. Pitää tehdä vähemmän ja tehdä se vähän paremmin, eli juuri sillä tavalla mistä en tiedä mitään, hih. Monissa kirjallisuuden lajeissa aika on ajanut kivitalokustantamoiden ohitse. Jokainen voi olla oma kustantajansa ja julkaisukanavan löytää, jos osaa käyttää verkkoa. Jos kustantamo tekee kirjoja huitaisemalla eli siis editoimatta tekstejä ja päälle päätteeksi teoksia ei markkinoida lainkaan, ei kirjailija tee sellaisella talolla yhtään mitään. Siinä mielessä on minulla ollut hyvä tuuri, että kustannustaloissa on kohdalleni on osunut itseäni osaavampia ihmisiä, olen tehnyt sitten mitä lajityyppiä tahansa. 

 

MILLOIN JULKAISTAAN SEURAAVA KIRJA?

Jahka se on valmis. Hajavaloa olen kirjoitellut muutaman vuoden muiden töiden seassa. Se sijoittuu Sointulaan ja päivittää utopiayhteisön tarinaa, historiaa unohtamatta. Metsätyöt ja kalastus ovat vaihtuneet kannabikseen ja wasabiin, siis niin romaanissani asia on.

Uusi puutarhakirja ilmestyy keväällä 2017, ja sitten olen kokoamassa parhaita ja kuohkeutettuja puutarhajuttuja yksiin kansiin. Koska juttuja on muutama sata, valkkaaminen ei käy hetkessä. Haravoidut on kuitenkin hyvällä mallilla, sen niminen siitä varmaan tulee. Olen niin suuruundenhullu, että piirrän siihen vinjetit. Minusta piti tulla kuvataitelija, vaan lahjat eivät riittäneet siihenkään. Muutama kollega on tarttunut piirtimiin (esim. Hannu Mäkelä), joten miksen minäkin. Sitä tein nuorempana paljonkin eli sutaisin kynällä päiväkirjoihin myös piirustuksia. 

Romaanista vielä: Se on vaatinut enemmän fysiikkaa ja kemiaa kuin aikaa. Hajasijoitan myös itseni melko moneen suuntaan ja kahdelle mantereelle. Olen tainnut puolivahingossa hankkia sellaisen elämän, että on mistä kirjoittaa. Pirtissä en jaksa pitkään pyöriä: toimintaa tulee olla.

En ole muuten koskaan tavannut ketään, joka olisi lukenut kaiken mitä olen ehtinyt kirjoittaa. Niinä vuosina jos en ole julkaissut romaania, olen julkaissut jotakin ja naputellut suuret määrät muuta sälää. Sellaista vuotta etten olisi julkaissut mitään, ei ole tullut eteen. Kaikista ei vain tule pidetyksi meteliä, eikä kirja ole se ainoa formaatti. Inhoan puhumista itsestäni ja muutama toimittaja on määritellyt minut "jätetään rauhaan, se haluaa sitä." Ovat oikeassa.

MISTÄ VOIN KUUNNELLA KUKKASUUTARIN PAKINOITA? EN EHTINYT KEVÄÄLLÄ KUUNNELLA NIITÄ RADIO SUOMESTA. 

Ylestä (Radio Suomi) Kukksuutarin juttuja saattoi kuunnella 30 päivää esitysajankohdan jälkeen. Mutta toivotaan, että pakinat uusitaan joskus. Niistä tuli paljon palautetta, huumorista kun tuntuu olevan krooninen pula. Synkkyyttä ja ahdistusta on ihan tarpeeksi, en halua lisätä sitä eikä mielenterveyteni sitä kestäisikään. Kannatan iloa ja vapauttavaa naurua, ja jos vain kykenen haluan tarjota sitä muille.

 

ajankohtaista kirjailija kurssitusta puutarha  

Jo kertaalleen luodun matkimista tai sen syvimmän olemuksen kohtaamista — aivan kuten haluatte — kutsutaan inspiraatioksi. 
Idea vain muuttaa hahmoaan, oikoo itseään toisessa muodossa.
(Mari Mörö: Melkein kaikki itää)

 

© Mari Mörö & Hanna-Sisko Onnela Kaikki sivuston kuvat © Mari Mörö.
Ethän käytä sivuston kuvia ilman lupaa.